Pikkutalvio on pistänyt merkille vallitsevan pimeyden. Se on usein miettinyt, mitä auringolle kuuluu. Onko aurinko mahdollisesti matkustanut sukulaisiaan tapaamaan? Kukat ja puiden lehdetkin ovat haikea muisto pikkuruisen kaaran sydämessä. Märkiä teitä ajellessaan se yrittää vielä nuuhkia kukkien tuoksua. Mitään ei ole jäänyt jäljelle. Pikkutalvion yksinäisyys on yksinäisyyttäkin yksinäisempää.
Viime päivinä kermanvärinen automme on hämmentyneenä seurannut ihmisten riemastelua. Välillä se on joutunut väistelemään ilakoivia lapsilaumoja, välillä se on jopa hieman suuttunut, kun on meinannut jäädä jonkun kengän polkaisemaksi. Henkensä kaupalla se on yrittänyt varoittaa äänitorvellaan ihmisiä, usein vailla minkäänlaista tehoa.
Edellisenä yönä taivaalla paukkui vimmatusti. Pikkutalvio ajoi korkean talon katolle ihmettelemään välkettä ja suhinaa. Kova pamahtelu liittyi valopalloihin joita kohosi tiuhaan taivaalle. “Kaukainen häivähdys kesästä”, nyyhkäisi minikokoinen automme ajellessaan ränniä pitkin alas. Meluisan yön päätteeksi Pikkutalvio ajoi ihmisten perässä lämpimään rappukäytävään. Siellä se näki yllätyksekseen pullon jonka pohjalla oli kullankeltaista nestettä. Pikkuinen peltikiituri ei malttanut millään olla pulahtamatta pieneen kylpyyn. Se oli koko syksyn ajan nähnyt vain kuralammikoita ja pienen määrän lunta. Nyt olisi aika puhdistaa lika ja rapa jokaista mutteria myöten. Yllätyksekseen Pikkutalvio huomasi pesuveden olevan makeaa. Se maisteli sitä kylpiessään ainakin neljännestankillisen verran. Ajellessaan lämpöpatterin juurelle kuivattelemaan sitä alkoi naurattaa ja laulattaa. Ennen nukahtamistaan se lauloi:
“Olen pikkuauto pikkuruinen, olen pikkurillin pienuinen, tykkään ajella ja kurvailla, ainoastaan ystäviä mä olen vailla“.
